Huomenna näyttää alkavan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen ensimmäinen istunto vuonna 2009. Tänä aamuna Helsingin Sanomat uutisoi edustaja-aloitteesta, jonka tavoitteena on muuttaa arkkipiispan asemaa kirkossa. Saman kirkolliskokouksen käsiteltäväksi tulevat esimerkiksi kysymykset kummien määrästä, diakonaattiuudistuksesta ja niinkin tärkeästä asiasta, kuin äänestyslippujen väristä.
Satuin näin aattoiltana osumaan kanavalle, jossa esitettiin dokumenttia itämaan tietäjistä. En tiedä dokumentin kulusta sen enempää, mutta kiinnitin huomioni ensimmäiseen näkemääni lauseeseen: “Raamatun muistiinkirjoittajilla oli tarve löytää ilmiöille merkityksiä”. Seuraavaksi mietittiinkin sitä, miten itämaan viisaiden näkemä kirkas tähti voitaisiin tieteen keinoin selittää..
Jäin miettimään, kumpi hakee merkityksiä asioille: Se, joka kertoo tähden ohjanneen miehet Jeesus-lapsen luo, vai se, joka yrittää epätoivoisesti löytää “järkevää” selitystä tällaiselle tähdelle. Minun nähdäkseni evankelistat ovat jättäneet merkitysten etsimisen lukijoilleen, tiedemiehet taas pyrkivät osoittamaan Järjen ylivertaisuuden.
Tänä jouluna olen yrittänyt pysähdellä Ihmeen äärellä. Sen ihmeen, jonka paimenet ensimmäisinä pääsivät todistamaan. Paimenten tavoin haluaisin saada sydämeeni sen yksinkertaisen ilon, joka nousee sanoista “Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” On ihmeellistä, että niin pienessä, haavoittuvassa muodossa on maan päälle tullut koko Taivasten valtakunnan Kuningas.
Armorikasta ja riemullista Herramme ja Vapahtajamme syntymäjuhlaa itse kullekin säädylle!
Joulu on näköjään taas tulossa. Jaa mistäkö sen olen huomannut? Ensimmäiset lelumainokset ovat alkaneet tukkia postilaatikoita. Oikeastaan ensimmäisen kosketuksen siihen sain, kun yritin etsiä lokakuun viimeisellä viikolla rekvisiittaa halloween-juttuihin. Hyllyvälistä “kausituotteet” löytyi metrikaupalla joulusälää, koristeita, valoja ja vaikka mitä, muttei oikeastaan mitään syksyyn liittyvää, vaikka halloweenin mainostetaankin olevan iso juttu Suomessakin. Viime sunnuntaina mainostettiin huonekaluliikkeen “joulunaloitustempausta” tai jotain vastaavaa, siis isänpäivänä.
Jos noin yksitoista kuukautta sitten kysymykset alkoivat “Oltaisiinko…”, tällä viikolla ne ovat lähinnä olleet “Miksi/miksei…” -henkisiä. Tapahtumat ovat vakavia, ja hiljaisiksi ne vetävät, mutta mitä hyötyä on jossittelusta? Varmasti jokseenkin yhtä paljon, kuin ministerin eron vaatimisesta. Itse ainakin toivoisin, että ministeri kantaa poliittisen vastuun loppuun saakka, ja tekee omat johtopäätöksensä vasta sitten, ei ensitietojen perusteella. Ehkä en sitten haluakaan elää sivistysmaassa. Enkä välttämättä haluakaan, kun tätä hommaa tarkemmin mietin. Kuinka suuri osuus näennäisellä hyvinvoinnilla ja yksilöä korostavalla yhteiskunnalla onkaan siinä, kuinka huonosti me voimme nykypäivänä?
Vuoden vaihteessa kotikunnastani tulee osa kaupunkia, yhdessä kahden muun pienehkön kunnan ja suuremman emokaupungin kanssa. Samassa yhteydessä myös seurakuntien toiminnan on jo lakisääteisesti muututtava. Velkuan seurakunta yhdistettiin jo aiemmin Naantalin seurakuntaan, ja samanlaista mallia ehdotettin myös uuden kaupungin yhteyteen. Rymättylässä oltiin kuitenkin eri mieltä, siellä haluttiin perustaa seurakuntayhtymä, ettei vanhan seurakunnan itsenäisyys vaarannu, eikä nimi painu unholaan. Kaupunkilaiset, samoin kuin kotikuntani kirkkovaltuusto, olivat yksimielisesti yhden seurakunnan perustamisen kannalla. Soraääniä toki meilläkin kuului, lähinnä liittyen pelkoon siitä, että yhdessä seurakunnassa omaleimaisuus katoaa.